On se vaan tänäänkin jotain kirjoitettava. Kerrankin voin aloittaa jollain positiivisella tämän postauksen.
Ensimmäinen positiivinen asia. Viimeinkin joku muukin on herännyt vaatimaan jeesustelun poistamista valtion organisaatioista. Iltalehti kertoo verkkojulkaisussaan että vapaa-ajattelijoiden liitto on tehnyt esityksen jossa puolustusvoimat ja rikosseuraamusvirasto luopuisivat papeistaan. Tätä perustellaan juuri sillä tavoin kuin olen itse miettinyt jo vuodesta 2006. Uskonnollisten menojen tulisi perustua vapaaehtoisuuteen. Tähän väliin oikeastaan voisin kertoa oman tarinani siitä miten erosin kirkosta.
Oli viime vuoden alkupuolella aamu ja eräässä varuskunnassa järjestettiin aamuhartaus. Kysyin että onko tämä hartaus pakollinen kaikille. Minulle vastattiin että kaikki ketkä kuuluvat kirkkoon ovat velvoitettuja osallistumaan. Menin samantien huoneeseeni ja avasin internetin. Erosin kirkosta ja ilmoitin että pitäkää vittu tunkkinne.
Ongelma ei siis ole pelkästään se että kirkkoon kuulumattomia tai muihin uskontokuntiin kuuluvia pakotetaan ottamaan osaa luterilaisiin menoihin, vaan myös se että kirkkoon kuuluvat joutuvat uskontokuntaan kuulumisen takia osallistumaan käskettyinä hartauksiin yms. Se on väärin.
Toivottavasti aloite menee läpi. Epäilen sitä hyvin vahvasti koska puolustusvoimat elää edelleen 1930-luvun arvomaailmassa. Koti - Uskonto - Isänmää. Tätäkin kolmikkoa pitäisi muokata ajan hengen mukaiseksi. Meillä on kuitenkin myös niitä kodittomia.
Toinen positiivinen asia tänään on Kataisen kannanotto keskustelussa ihmisten luottamuksesta politiikkaan. Katainen kertoi ymmärtävänsä kansan epäluottamuksen. Samassa puheenvuorossa hän kertoi myös tasapuolisuuden nimissä tukevansa pääomaverotuksen kiristämistä. Toivottavasti ei ole vain puheen helinää.
Nokiahommaan en viitsi edes ottaa kantaa. Jokainen näkee mitä tässä on tapahtumassa. Nokiaa viedään vahvasti kohdi yhdysvaltoja. Jostain kuulin että Nokia työllistää suoraan tai epäsuoraan noin 19 000 suomalaista. Kun tämä "rakennemuutos" on valmis, on hyvä että edes 80 työpaikkaa jää. Juuri sen verran kuin maahantuonti ja asiakaspalvelukoneisto vaatii.
Tämä päivä on ollut erittäin hyvä kaikin puolin. Aamulla herättyäni join kupin teetä. Sen jälkeen aloin kokeilemaan drinkkejä. Tuli taas todettua että Tequila ei sovi mihinkään. Join ensimmäiseksi Navy seal drinkin. Tähän hirvitykseen tulee 2cl Tequilaa ja 2cl Jägermeisteria. Nautitaan shottina. Nautinnosta ei tosin juuri voi puhua. Todella hävytöntä tavaraa. Toisena kokeiluna join Hot Totty cocktailin. Tähän juomaan laitetaan 4cl blended viskiä ja 1tl sokeria. Myös hunajaa voi laittaa mutta minulla ei sitä ollut saatavilla. Tämän koko setin niskaan kaadetaan kuumaa vettä. Tuloksena on todella hyvä flunssan karkottaja. Olin näin ollen melkolailla rentoja jo 0930 mennessä. Jospa sitä huomenna uudestaan kokeilisi jotain. Tänään on vielä lääkittävä itseään muutamalla tiukalla jääkäripaukulla.
Lopuksi aion suositella biisiä. Tämä on aivan mahtava kappale. My Chemical Romancen viimeisimmältä levyltä löytyy kappale Save yourself, I'll hold'em back. Suosittelen lämpimästi tutustumaan. Kappaleessa on erinomainen tunnelma. Biisi on juuri sellainen että kun sitä kuuntelee silmät kiinni, näkee itsensä istumassa linja-autossa takapenkillä ottamassa brenkkua ja katselemassa kaupungin valoja. Sellainen fallin away tunnelma.
Kappaleessa on myös todella hyvä teksti. Tähän lainaukseen on hyvä lopettaa tältä erää.
"We can leave this world, leave it all behind
We can steal this car if your folks don't mind
We can live forever if you've got the time"
- My Chemical Romance-
lauantai 12. helmikuuta 2011
sunnuntai 6. helmikuuta 2011
Ihminen ei voi hyvin.
Tänään kirjoittelen syrjäytymisestä ja yksinäisyydestä.
Ensin kuitenkin pitää hehkutella että sain pitkästä aikaa biisiä rakenneltua eilen illalla. Tyylillisesti kappale on yhdistelmä Electric Wizardia ja omaa suurta mieltymystä Funeral Doomiin. Eli ei psykeriffejä hirveästi mutta kuitenkin vanhan koulun doom saundia ja ei niin raskaita saundeja kuin tähän asti.
Lyriikka ideoita on parikin. Tällä hetkellä yksi raakile on kirjoitettu. Se on tavallaan viimeinen, yksipuolinen, keskustelu ennen kuolemaa. Toinen idea on kirjoittaa tarina miehestä joka tuikkaa huoneen ympäriltään palamaan ja istuu tuolissa tyynenä viskiä siemaillen ja ottaa kuoleman vastaan.
No nyt kuitenkin sitten itse aiheeseen. Koko kansan Tarja otti jonkinlaisessa puheessaan kantaa siihen että pitäisi ennalta ehkäistä nuorten syrjäytymistä. Jonkinlaisia lukuja esitettiin. En tiedä mistä tiedot olivat peräisin mutta siinä oli mainintaa että joka kymmenes nuori tuntee olevansa yksinäinen. Joka viides kertoi että omasta mielestään heillä ei ole yhtään todellista ystävää.
Oma tarttumapintani asiaan on seuraava. Viimeisen kerran minulla on ollut todellinen ystävä ala-asteen kuudennella luokalla. Sen jälkeen olen ollut aina sellaisten ihmisten kanssa ketkä nyt ovat minut porukkaansa laskeneet. Toivottavasti sama ei ole pätenyt myös kaikkiin naisiin joiden kanssa olen yrittänyt suhdetta rakentaa aikanaan.
Facebookissa taisi eilen näkyä jonkinlainen nauretava "kopioi tämä jos.." viesti. Siinä oli jotain siihen suuntaan että "jos sinulla on joku tosi ystävä jota et ole nähnyt pitkään aikaan... tjn jne jne.." Ei kai se ihme ole että ihmisistä tuntuu että he ovat yksin. Minä henkilökohtaisesti olen helvetin yksin. Minulla on tämän ihmisten elämää hallitsevan vakoilusivuston mukaan 106 kaveria. Minä olen sentään henkilökohtaisesti tavannut jokaisen näistä ihmisistä yhtä poikkeusta lukuunottamatta.
Olen vakaasti sitä mieltä että sosiaalisen median vaikutus nuorten syrjäytymiseen on tutkittava samalla tavalla kuin muutkin tekijät. On nimittäin niin että mitä vähemmän olet tekemisissä oikeiden ihmisten kanssa kasvotusten niin sitä vähemmän sosiaaliset taidot kehittyy. Kirjoittaminen on helppoa. Kun pitää puhua vaikeista asioista kasvokkain niin homma hankaloituu. Oikea ystävä mielestäni on sellainen jonka kanssa voi puhua kaikesta. Tänään minulla ei niitä ole ainuttakaan. Sinne ovat maailman myrskyihin kadonneet kaikki.
Olen pitänyt itseäni jossain määrin syrjäytyneenä jo useita vuosia. Minulla ei vapaa-ajallani ole kavereita tai ystäviä. Töissä tulen erinomaisesti toimeen kaikkien kanssa. Aikanaan soittaessani bändissä Helsingissä tulin hyvin juttuun muiden kanssa mutta tapasimme aina soittotreenien merkeissä. Ei koskaan muuten. Edellisessä työpaikassa sama juttu. Ihmisten kanssa tulen toimeen mutta kukaan ei halua minua tavata vapaa-ajallaan tai vaihtoehtoisesti minä en halua päästää ketään "sisäkehälle" jos näin voi sanoa.
Ainoat ihmiset joita vapaa-aikanani tapaan ovat isäni, äitini, isoäitini, appivanhemmat ja veljeni. Heidän kanssaan minulla on kyllä hauskaa. Voi puhuakin oikeastaan mistä vain. Avopuolisoa en tietenkään tässä mainitse koska hänen kanssaan olen joka päivä. Usein mietin mitä mahtaa tapahtua kun vanhempani joskus kuolevat. Tai kun veljeni kuolee jostain syystä ennen minua. Silloin minulle ei jää mitään.
Ehkäpä kyse on siitä että samanlaista sielua kun minä olen ei ole montaa olemassakaan. Muutamaan olen elämäni aikana törmännyt mutta syystä tai toisesta nämä ihmiset ovat aina tavalla tai toisella kadonneet jonnekin ympäriltäni. Työyhteisöstäni löytyy ihmisiä jotka ovat kyllä mukavaa seuraa. He eivät vaan ymmärrä yhtään mitään asioista joista minä puhun ja kirjoitan. Meillä ei ole muuta yhteistä kuin työ.
Minkälainen ihminen sitten olisi hieno ystävä minulle? No. Tunnistan kyllä kun sellainen tulee vastaan. Olen vain liian väsynyt etsimään.
Sen lisäksi olen myös todella huono hoitamaan ihmissuhteita. En ole ihminen joka soittelee ihmisille tai joka lähtee käymään jossain kissan ristiäisissä. Kaiken kaikkiaan olen aika paska jätkä. Olen luojan kiitos sentään onnistunut pitämään rakkaan avovaimoni luonani.
Taitaa olla niin että parhaat ystäväni perheen jäsenien lähdettyä tästä murheen alhosta tulevat olemaan alkoholi, kitara, musiikki ja yksinäisyys. Jos ei ole vuoden 2007 jälkeen päästänyt ketään elämäänsä niin on aika vaikeaa päästää vastakaan. Se taito ja avoimuus katoaa ajan kanssa.
Eipä tässä kai sitten muuta. Ihminen ei voi hyvin. Kaikki keskittyy nettiin ja kirjoittamiseen ja aidot ihmissuhteet jää rakentamatta. Toinen vaihtoehto on että niitä suhteita rakennetaan ravintolassa. Aikanaan, taisi olla vuonna 2004, kerroin yhdelle nuorelle miehelle miten onnekas hän oli kun hän sekoili yhtenään kauniiden naisten kanssa. Hän vastasi että kun pienessä päihteessä säätää jotain niin se on sillä hetkellä todella mukavaa. Mutta seuraavana päivänä olo on ihan yhtä tyhjä kuin ennenkin. Siitä puuttuu tunne. Se että tunnet miten joku oikeasti välittää.
Internetin välityksellä ei kukaan tunne että joku välittää. Tekstiviestin välityksellä kukaan ei tunne että välität. Kun joku katsoo silmiin ja kertoo että olet tärkeä, voit tuntea sen. Aitoa välittämistä. Toivottavasti kukaan ei huomaa ajattelevansa koskaan samoin kuin minä usein ajattelen kun käyn nukkumaan iltaisin. Ajattelen että olen tuhlannut elämäni parhaat vuodet olemalla yksin ja tylsä. Normaalisti yksin kotona nököttävät ihmiset sentään saavuttavat myöhemmin jotain koska ovat fiksumpia kuin muut. Minä olen vain dokaillut yksin kotona. Eli en ole edes fiksu.
Toivottavasti nuoret löytävät ystävän eikä kenenkään tarvitse istua kaiken iltaa yksin tuijottamassa tyhjenevään viskipulloon.
Ensin kuitenkin pitää hehkutella että sain pitkästä aikaa biisiä rakenneltua eilen illalla. Tyylillisesti kappale on yhdistelmä Electric Wizardia ja omaa suurta mieltymystä Funeral Doomiin. Eli ei psykeriffejä hirveästi mutta kuitenkin vanhan koulun doom saundia ja ei niin raskaita saundeja kuin tähän asti.
Lyriikka ideoita on parikin. Tällä hetkellä yksi raakile on kirjoitettu. Se on tavallaan viimeinen, yksipuolinen, keskustelu ennen kuolemaa. Toinen idea on kirjoittaa tarina miehestä joka tuikkaa huoneen ympäriltään palamaan ja istuu tuolissa tyynenä viskiä siemaillen ja ottaa kuoleman vastaan.
No nyt kuitenkin sitten itse aiheeseen. Koko kansan Tarja otti jonkinlaisessa puheessaan kantaa siihen että pitäisi ennalta ehkäistä nuorten syrjäytymistä. Jonkinlaisia lukuja esitettiin. En tiedä mistä tiedot olivat peräisin mutta siinä oli mainintaa että joka kymmenes nuori tuntee olevansa yksinäinen. Joka viides kertoi että omasta mielestään heillä ei ole yhtään todellista ystävää.
Oma tarttumapintani asiaan on seuraava. Viimeisen kerran minulla on ollut todellinen ystävä ala-asteen kuudennella luokalla. Sen jälkeen olen ollut aina sellaisten ihmisten kanssa ketkä nyt ovat minut porukkaansa laskeneet. Toivottavasti sama ei ole pätenyt myös kaikkiin naisiin joiden kanssa olen yrittänyt suhdetta rakentaa aikanaan.
Facebookissa taisi eilen näkyä jonkinlainen nauretava "kopioi tämä jos.." viesti. Siinä oli jotain siihen suuntaan että "jos sinulla on joku tosi ystävä jota et ole nähnyt pitkään aikaan... tjn jne jne.." Ei kai se ihme ole että ihmisistä tuntuu että he ovat yksin. Minä henkilökohtaisesti olen helvetin yksin. Minulla on tämän ihmisten elämää hallitsevan vakoilusivuston mukaan 106 kaveria. Minä olen sentään henkilökohtaisesti tavannut jokaisen näistä ihmisistä yhtä poikkeusta lukuunottamatta.
Olen vakaasti sitä mieltä että sosiaalisen median vaikutus nuorten syrjäytymiseen on tutkittava samalla tavalla kuin muutkin tekijät. On nimittäin niin että mitä vähemmän olet tekemisissä oikeiden ihmisten kanssa kasvotusten niin sitä vähemmän sosiaaliset taidot kehittyy. Kirjoittaminen on helppoa. Kun pitää puhua vaikeista asioista kasvokkain niin homma hankaloituu. Oikea ystävä mielestäni on sellainen jonka kanssa voi puhua kaikesta. Tänään minulla ei niitä ole ainuttakaan. Sinne ovat maailman myrskyihin kadonneet kaikki.
Olen pitänyt itseäni jossain määrin syrjäytyneenä jo useita vuosia. Minulla ei vapaa-ajallani ole kavereita tai ystäviä. Töissä tulen erinomaisesti toimeen kaikkien kanssa. Aikanaan soittaessani bändissä Helsingissä tulin hyvin juttuun muiden kanssa mutta tapasimme aina soittotreenien merkeissä. Ei koskaan muuten. Edellisessä työpaikassa sama juttu. Ihmisten kanssa tulen toimeen mutta kukaan ei halua minua tavata vapaa-ajallaan tai vaihtoehtoisesti minä en halua päästää ketään "sisäkehälle" jos näin voi sanoa.
Ainoat ihmiset joita vapaa-aikanani tapaan ovat isäni, äitini, isoäitini, appivanhemmat ja veljeni. Heidän kanssaan minulla on kyllä hauskaa. Voi puhuakin oikeastaan mistä vain. Avopuolisoa en tietenkään tässä mainitse koska hänen kanssaan olen joka päivä. Usein mietin mitä mahtaa tapahtua kun vanhempani joskus kuolevat. Tai kun veljeni kuolee jostain syystä ennen minua. Silloin minulle ei jää mitään.
Ehkäpä kyse on siitä että samanlaista sielua kun minä olen ei ole montaa olemassakaan. Muutamaan olen elämäni aikana törmännyt mutta syystä tai toisesta nämä ihmiset ovat aina tavalla tai toisella kadonneet jonnekin ympäriltäni. Työyhteisöstäni löytyy ihmisiä jotka ovat kyllä mukavaa seuraa. He eivät vaan ymmärrä yhtään mitään asioista joista minä puhun ja kirjoitan. Meillä ei ole muuta yhteistä kuin työ.
Minkälainen ihminen sitten olisi hieno ystävä minulle? No. Tunnistan kyllä kun sellainen tulee vastaan. Olen vain liian väsynyt etsimään.
Sen lisäksi olen myös todella huono hoitamaan ihmissuhteita. En ole ihminen joka soittelee ihmisille tai joka lähtee käymään jossain kissan ristiäisissä. Kaiken kaikkiaan olen aika paska jätkä. Olen luojan kiitos sentään onnistunut pitämään rakkaan avovaimoni luonani.
Taitaa olla niin että parhaat ystäväni perheen jäsenien lähdettyä tästä murheen alhosta tulevat olemaan alkoholi, kitara, musiikki ja yksinäisyys. Jos ei ole vuoden 2007 jälkeen päästänyt ketään elämäänsä niin on aika vaikeaa päästää vastakaan. Se taito ja avoimuus katoaa ajan kanssa.
Eipä tässä kai sitten muuta. Ihminen ei voi hyvin. Kaikki keskittyy nettiin ja kirjoittamiseen ja aidot ihmissuhteet jää rakentamatta. Toinen vaihtoehto on että niitä suhteita rakennetaan ravintolassa. Aikanaan, taisi olla vuonna 2004, kerroin yhdelle nuorelle miehelle miten onnekas hän oli kun hän sekoili yhtenään kauniiden naisten kanssa. Hän vastasi että kun pienessä päihteessä säätää jotain niin se on sillä hetkellä todella mukavaa. Mutta seuraavana päivänä olo on ihan yhtä tyhjä kuin ennenkin. Siitä puuttuu tunne. Se että tunnet miten joku oikeasti välittää.
Internetin välityksellä ei kukaan tunne että joku välittää. Tekstiviestin välityksellä kukaan ei tunne että välität. Kun joku katsoo silmiin ja kertoo että olet tärkeä, voit tuntea sen. Aitoa välittämistä. Toivottavasti kukaan ei huomaa ajattelevansa koskaan samoin kuin minä usein ajattelen kun käyn nukkumaan iltaisin. Ajattelen että olen tuhlannut elämäni parhaat vuodet olemalla yksin ja tylsä. Normaalisti yksin kotona nököttävät ihmiset sentään saavuttavat myöhemmin jotain koska ovat fiksumpia kuin muut. Minä olen vain dokaillut yksin kotona. Eli en ole edes fiksu.
Toivottavasti nuoret löytävät ystävän eikä kenenkään tarvitse istua kaiken iltaa yksin tuijottamassa tyhjenevään viskipulloon.
perjantai 4. helmikuuta 2011
Pälvikalju ja mursuviikset.
Tähän yövuoron aluksi ajattelin kirjoitella jotakin.
Luin äsken iltalehden verkkosivuilta juttua miinalaiva Pohjanmaan hankaluuksista. En tähän hätään muista onko paatti jo toiminta-alueellaan vai vasta lähestymässä mutta ongelmia on jo nyt. Ainakin omaisten mielessä.
Ilmeisesti suurimmaksi ongelmaksi on muodostunut yhteyden pito kotiin. Tämän päivän maailmassa reaaliaikaiset yhteydet ovat monelle elinehto. Puolustusvoimat on kertonut vastineessaan että yhteydet ovat ensiluokkaiset ja ongelmia ei ole. Samaan hengenvetoon sanotaan yhteyksien olevan yksi tärkeimmistä sotilaiden jaksamiseen vaikuttavista asioista.
Minkä ihmeen takia yksittäinen puoliso tai muu omainen täällä kotona haluaisi turhasta mussuttaa? Ja minkä ihmeen takia ei voi puolustusvoimat suoraan myöntää että yhteyksissä on toivomisen varaa? Ei tarvitse olla insinööri ymmärtääkseen että satelliittiyhteyksilläkin monen tuhannen kilometrin päästä yhteyden saaminen on tuurissaan. Varsinkin jos lähetys tulee jatkuvasti liikkuvasta kohteesta joka on täynnä elektroniikkaa.
Toisena asiana nostivat omaiset jutussa esille jaksamisen. Vastineessaan Pohjanmaan komentaja kertoi miesten tekevän neljän tunnin vuoroa. Vuoroja on kolme. Varsinaisten vuorojen välinen aika, kahdeksan tuntia, käytetään lepoon, huoltoon, koulutukseen ja operatiivisen valmiuden ylläpitoon. Näinpä voinkin heittää kysymyksen ilmoille. Varusmiespalveluksen käyneet naiset ja miehet. Kuinkas paljon sitä lepoaikaa sitten olikaan taisteluharjoituksissa?
Oma kokemukseni kaikesta toiminnasta on se että valitettavasti koulutusta ja harjoittelua ja kaikkea muuta toimintaa ilmestyy aina niihin harvoihin lepohetkiin. Kirjoituksessa mainittu muutaman tunnin lepo vuorokaudessa voi oikeasti pitää paikkaansa. Sekin voitaisiin aivan hyvin kertoa suoraan jos näin on.
"Puolustusvoimat - Osa yhteiskuntaa" on uusi motto ja iskulause jota viljellään joka paikassa. Toivon oikeasti että iltalehden jutussa mainitut vastaukset asiallisiin tiedusteluihin eivät ole oikeita vaan niitä on kärjistetty. "- Halusin vastauksen ja Merivoimien operatiivinen päivystäjä antoi vastauksen, ettei heillä ole ollut tapana palkata näille "pojille hyttipalvelijoita ja tyynyjen pöyhijöitä", vaimo sanoo turhautuneena."
Uskomatonta meininkiä. Jos tuollaisia vastauksia jaellaan asiallisiin tiedusteluihin niin ei hyvää joulua.
Riittää jo tästä aiheesta. Mennään seuraavaan. Näin tässä päivänä eräänä elokuvan nimeltä Armadillo. Se on jonkinlainen dokumentaarinen kertomus Tanskalaisen joukkueen elämästä Afganistanissa. Alkaen aina rotaation lähdöstä keikalle ja päättyen sitten kotiin paluuseen.
Jos kyseessä tosiaan oli dokumentti niin voin heti kärkeen todeta että kyseisen kaltaisten miesten kanssa en jaksaisi olla viikkoakaan saman katon alla. Ilmeisesti tuollaisiin hommiin valikoituu uskomattoman tyhmiä ihmisiä tai vaihtoehtoisesti vain tanskalaiset ovat idiootteja. Joka tapauksessa ihan ok kuvaelmaa sotapuuhastelusta. Hämmentävintä oli huomata miten miehet muuttuivat kuukausien aikana. Ensimmäisen tulitaistelun jälkeen kaikki olivat liekeissä. Kaikki suorastaan odottivat seuraavaa. Kun tuli omia tappioita ymmärrettiin hetkellisesti oma kuolevaisuus mutta nousi kostonhimo. Elokuvan lopulla miehet olivat mielestäni ukkoja ilman iloa. Ja kuinka ollakkaan, valtaosa oli lähdössä takaisin keikalle. Tarina ei kerro millä tavalla kotona asiat hoituivat paluun jälkeen. Veikkaan että ei sujunut.
Toivottavasti ikinä ei itse huomaa olevansa niin sekaisin että haluaa lähteä ammuskelemaan ihmisiä ja olemaan kuoleman vaarassa. Kyllä ihmisen tulee lähtökohtaisesti olla sellaista vastaan. Muuten kuuluu laitokseen.
Mutta joo. Kai se on töitäkin tehtävä jossain vaiheessa. Joku saattaa miettiä tuota otsikkoa. Se on ensimmäinen ajatus mikä tulee mieleen kun ajattelen koko tätä kirjoitusta. Mies joka on syrjään vetäytyvä mutta siellä hyvin äänekäs. Hän kusee nykien ja väijyy ohikulkioita pensaikossa. Hänellä on pälvikalju ja mursuviikset. Jonkinlainen tällainen otus kuvaa hyvin aikaamme. Kaikki on pikkuisen päin helvettiä maailmassa.
Nyt töihin.
Luin äsken iltalehden verkkosivuilta juttua miinalaiva Pohjanmaan hankaluuksista. En tähän hätään muista onko paatti jo toiminta-alueellaan vai vasta lähestymässä mutta ongelmia on jo nyt. Ainakin omaisten mielessä.
Ilmeisesti suurimmaksi ongelmaksi on muodostunut yhteyden pito kotiin. Tämän päivän maailmassa reaaliaikaiset yhteydet ovat monelle elinehto. Puolustusvoimat on kertonut vastineessaan että yhteydet ovat ensiluokkaiset ja ongelmia ei ole. Samaan hengenvetoon sanotaan yhteyksien olevan yksi tärkeimmistä sotilaiden jaksamiseen vaikuttavista asioista.
Minkä ihmeen takia yksittäinen puoliso tai muu omainen täällä kotona haluaisi turhasta mussuttaa? Ja minkä ihmeen takia ei voi puolustusvoimat suoraan myöntää että yhteyksissä on toivomisen varaa? Ei tarvitse olla insinööri ymmärtääkseen että satelliittiyhteyksilläkin monen tuhannen kilometrin päästä yhteyden saaminen on tuurissaan. Varsinkin jos lähetys tulee jatkuvasti liikkuvasta kohteesta joka on täynnä elektroniikkaa.
Toisena asiana nostivat omaiset jutussa esille jaksamisen. Vastineessaan Pohjanmaan komentaja kertoi miesten tekevän neljän tunnin vuoroa. Vuoroja on kolme. Varsinaisten vuorojen välinen aika, kahdeksan tuntia, käytetään lepoon, huoltoon, koulutukseen ja operatiivisen valmiuden ylläpitoon. Näinpä voinkin heittää kysymyksen ilmoille. Varusmiespalveluksen käyneet naiset ja miehet. Kuinkas paljon sitä lepoaikaa sitten olikaan taisteluharjoituksissa?
Oma kokemukseni kaikesta toiminnasta on se että valitettavasti koulutusta ja harjoittelua ja kaikkea muuta toimintaa ilmestyy aina niihin harvoihin lepohetkiin. Kirjoituksessa mainittu muutaman tunnin lepo vuorokaudessa voi oikeasti pitää paikkaansa. Sekin voitaisiin aivan hyvin kertoa suoraan jos näin on.
"Puolustusvoimat - Osa yhteiskuntaa" on uusi motto ja iskulause jota viljellään joka paikassa. Toivon oikeasti että iltalehden jutussa mainitut vastaukset asiallisiin tiedusteluihin eivät ole oikeita vaan niitä on kärjistetty. "- Halusin vastauksen ja Merivoimien operatiivinen päivystäjä antoi vastauksen, ettei heillä ole ollut tapana palkata näille "pojille hyttipalvelijoita ja tyynyjen pöyhijöitä", vaimo sanoo turhautuneena."
Uskomatonta meininkiä. Jos tuollaisia vastauksia jaellaan asiallisiin tiedusteluihin niin ei hyvää joulua.
Riittää jo tästä aiheesta. Mennään seuraavaan. Näin tässä päivänä eräänä elokuvan nimeltä Armadillo. Se on jonkinlainen dokumentaarinen kertomus Tanskalaisen joukkueen elämästä Afganistanissa. Alkaen aina rotaation lähdöstä keikalle ja päättyen sitten kotiin paluuseen.
Jos kyseessä tosiaan oli dokumentti niin voin heti kärkeen todeta että kyseisen kaltaisten miesten kanssa en jaksaisi olla viikkoakaan saman katon alla. Ilmeisesti tuollaisiin hommiin valikoituu uskomattoman tyhmiä ihmisiä tai vaihtoehtoisesti vain tanskalaiset ovat idiootteja. Joka tapauksessa ihan ok kuvaelmaa sotapuuhastelusta. Hämmentävintä oli huomata miten miehet muuttuivat kuukausien aikana. Ensimmäisen tulitaistelun jälkeen kaikki olivat liekeissä. Kaikki suorastaan odottivat seuraavaa. Kun tuli omia tappioita ymmärrettiin hetkellisesti oma kuolevaisuus mutta nousi kostonhimo. Elokuvan lopulla miehet olivat mielestäni ukkoja ilman iloa. Ja kuinka ollakkaan, valtaosa oli lähdössä takaisin keikalle. Tarina ei kerro millä tavalla kotona asiat hoituivat paluun jälkeen. Veikkaan että ei sujunut.
Toivottavasti ikinä ei itse huomaa olevansa niin sekaisin että haluaa lähteä ammuskelemaan ihmisiä ja olemaan kuoleman vaarassa. Kyllä ihmisen tulee lähtökohtaisesti olla sellaista vastaan. Muuten kuuluu laitokseen.
Mutta joo. Kai se on töitäkin tehtävä jossain vaiheessa. Joku saattaa miettiä tuota otsikkoa. Se on ensimmäinen ajatus mikä tulee mieleen kun ajattelen koko tätä kirjoitusta. Mies joka on syrjään vetäytyvä mutta siellä hyvin äänekäs. Hän kusee nykien ja väijyy ohikulkioita pensaikossa. Hänellä on pälvikalju ja mursuviikset. Jonkinlainen tällainen otus kuvaa hyvin aikaamme. Kaikki on pikkuisen päin helvettiä maailmassa.
Nyt töihin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)