Ihminen ei voi hyvin.

Tänään kirjoittelen syrjäytymisestä ja yksinäisyydestä.

Ensin kuitenkin pitää hehkutella että sain pitkästä aikaa biisiä rakenneltua eilen illalla. Tyylillisesti kappale on yhdistelmä Electric Wizardia ja omaa suurta mieltymystä Funeral Doomiin. Eli ei psykeriffejä hirveästi mutta kuitenkin vanhan koulun doom saundia ja ei niin raskaita saundeja kuin tähän asti.

Lyriikka ideoita on parikin. Tällä hetkellä yksi raakile on kirjoitettu. Se on tavallaan viimeinen, yksipuolinen, keskustelu ennen kuolemaa. Toinen idea on kirjoittaa tarina miehestä joka tuikkaa huoneen ympäriltään palamaan ja istuu tuolissa tyynenä viskiä siemaillen ja ottaa kuoleman vastaan.

No nyt kuitenkin sitten itse aiheeseen. Koko kansan Tarja otti jonkinlaisessa puheessaan kantaa siihen että pitäisi ennalta ehkäistä nuorten syrjäytymistä. Jonkinlaisia lukuja esitettiin. En tiedä mistä tiedot olivat peräisin mutta siinä oli mainintaa että joka kymmenes nuori tuntee olevansa yksinäinen. Joka viides kertoi että omasta mielestään heillä ei ole yhtään todellista ystävää.

Oma tarttumapintani asiaan on seuraava. Viimeisen kerran minulla on ollut todellinen ystävä ala-asteen kuudennella luokalla. Sen jälkeen olen ollut aina sellaisten ihmisten kanssa ketkä nyt ovat minut porukkaansa laskeneet. Toivottavasti sama ei ole pätenyt myös kaikkiin naisiin joiden kanssa olen yrittänyt suhdetta rakentaa aikanaan.

Facebookissa taisi eilen näkyä jonkinlainen nauretava "kopioi tämä jos.." viesti. Siinä oli jotain siihen suuntaan että "jos sinulla on joku tosi ystävä jota et ole nähnyt pitkään aikaan... tjn jne jne.." Ei kai se ihme ole että ihmisistä tuntuu että he ovat yksin. Minä henkilökohtaisesti olen helvetin yksin. Minulla on tämän ihmisten elämää hallitsevan vakoilusivuston mukaan 106 kaveria. Minä olen sentään henkilökohtaisesti tavannut jokaisen näistä ihmisistä yhtä poikkeusta lukuunottamatta.

Olen vakaasti sitä mieltä että sosiaalisen median vaikutus nuorten syrjäytymiseen on tutkittava samalla tavalla kuin muutkin tekijät. On nimittäin niin että mitä vähemmän olet tekemisissä oikeiden ihmisten kanssa kasvotusten niin sitä vähemmän sosiaaliset taidot kehittyy. Kirjoittaminen on helppoa. Kun pitää puhua vaikeista asioista kasvokkain niin homma hankaloituu. Oikea ystävä mielestäni on sellainen jonka kanssa voi puhua kaikesta. Tänään minulla ei niitä ole ainuttakaan. Sinne ovat maailman myrskyihin kadonneet kaikki.

Olen pitänyt itseäni jossain määrin syrjäytyneenä jo useita vuosia. Minulla ei vapaa-ajallani ole kavereita tai ystäviä. Töissä tulen erinomaisesti toimeen kaikkien kanssa. Aikanaan soittaessani bändissä Helsingissä tulin hyvin juttuun muiden kanssa mutta tapasimme aina soittotreenien merkeissä. Ei koskaan muuten. Edellisessä työpaikassa sama juttu. Ihmisten kanssa tulen toimeen mutta kukaan ei halua minua tavata vapaa-ajallaan tai vaihtoehtoisesti minä en halua päästää ketään "sisäkehälle" jos näin voi sanoa.

Ainoat ihmiset joita vapaa-aikanani tapaan ovat isäni, äitini, isoäitini, appivanhemmat ja veljeni. Heidän kanssaan minulla on kyllä hauskaa. Voi puhuakin oikeastaan mistä vain. Avopuolisoa en tietenkään tässä mainitse koska hänen kanssaan olen joka päivä. Usein mietin mitä mahtaa tapahtua kun vanhempani joskus kuolevat. Tai kun veljeni kuolee jostain syystä ennen minua. Silloin minulle ei jää mitään.

Ehkäpä kyse on siitä että samanlaista sielua kun minä olen ei ole montaa olemassakaan. Muutamaan olen elämäni aikana törmännyt mutta syystä tai toisesta nämä ihmiset ovat aina tavalla tai toisella kadonneet jonnekin ympäriltäni. Työyhteisöstäni löytyy ihmisiä jotka ovat kyllä mukavaa seuraa. He eivät vaan ymmärrä yhtään mitään asioista joista minä puhun ja kirjoitan. Meillä ei ole muuta yhteistä kuin työ.

Minkälainen ihminen sitten olisi hieno ystävä minulle? No. Tunnistan kyllä kun sellainen tulee vastaan. Olen vain liian väsynyt etsimään.

Sen lisäksi olen myös todella huono hoitamaan ihmissuhteita. En ole ihminen joka soittelee ihmisille tai joka lähtee käymään jossain kissan ristiäisissä. Kaiken kaikkiaan olen aika paska jätkä. Olen luojan kiitos sentään onnistunut pitämään rakkaan avovaimoni luonani.

Taitaa olla niin että parhaat ystäväni perheen jäsenien lähdettyä tästä murheen alhosta tulevat olemaan alkoholi, kitara, musiikki ja yksinäisyys. Jos ei ole vuoden 2007 jälkeen päästänyt ketään elämäänsä niin on aika vaikeaa päästää vastakaan. Se taito ja avoimuus katoaa ajan kanssa.

Eipä tässä kai sitten muuta. Ihminen ei voi hyvin. Kaikki keskittyy nettiin ja kirjoittamiseen ja aidot ihmissuhteet jää rakentamatta. Toinen vaihtoehto on että niitä suhteita rakennetaan ravintolassa. Aikanaan, taisi olla vuonna 2004, kerroin yhdelle nuorelle miehelle miten onnekas hän oli kun hän sekoili yhtenään kauniiden naisten kanssa. Hän vastasi että kun pienessä päihteessä säätää jotain niin se on sillä hetkellä todella mukavaa. Mutta seuraavana päivänä olo on ihan yhtä tyhjä kuin ennenkin. Siitä puuttuu tunne. Se että tunnet miten joku oikeasti välittää.

Internetin välityksellä ei kukaan tunne että joku välittää. Tekstiviestin välityksellä kukaan ei tunne että välität. Kun joku katsoo silmiin ja kertoo että olet tärkeä, voit tuntea sen. Aitoa välittämistä. Toivottavasti kukaan ei huomaa ajattelevansa koskaan samoin kuin minä usein ajattelen kun käyn nukkumaan iltaisin. Ajattelen että olen tuhlannut elämäni parhaat vuodet olemalla yksin ja tylsä. Normaalisti yksin kotona nököttävät ihmiset sentään saavuttavat myöhemmin jotain koska ovat fiksumpia kuin muut. Minä olen vain dokaillut yksin kotona. Eli en ole edes fiksu.

Toivottavasti nuoret löytävät ystävän eikä kenenkään tarvitse istua kaiken iltaa yksin tuijottamassa tyhjenevään viskipulloon.