Katson tässä yksikseni skins sarjan ensimmäisen tuotantokauden viimeistä jaksoa.
Tavallaan tämä jakso kaikkine loppumisineen, hautajaisineen ja eroamis kuvioineen nitoo erinomaisesti kasaan menneen viikon. On ollu hyvin raskas viikko.
Koko viikon olen miettinyt kaiken menettämistä. Sitä miten joka kerta kun aloitat jotain uutta, joudut tuhoamaan kaiken vanhan. Vanhoja asioita mukanaan raahaava ei saa aikaiseksi mitään oikeasti uutta. Toisaalta tutun ja turvallisen päättäminen ahdistaa valtavasti.
Oma elämäntilanteeni ei liity millään tavalla mietteisiini. Olen onnellisesti parisuhteessa, minulla on työpaikka joka ei ole menemässä alta ihan heti. Asuntoasiat ovat kunnossa ja toimeentulo on kohtuullista. Jostain syystä tämä aihepiiri nyt vaan on ollut päässäni koko viikon. Tuskin sieltä menee pois jatkossakaan.
Yhtenä päivänä mietin että pitäisi joskus käydä ottamassa valokuvia erilaisista paikoista missä on joskus ollut hetkiä jolloin on tuntenut elävänsä. Miinuspuolena tällaisissa valokuvissakin toki on. Mikäs sen ahdistavampaa kuin katsella niitä kuvia kun tuntee olonsa todella kurjaksi. Keksin myös mikä kappale on ehkä ahdistavin ikinä. Aknestikin Suomirokkia saattaa hyvinkin olla maailman ahdistavin kappale. Sehän käytännössä kertoo juuri niistä hienoista hetkistä.
Mietin että muuttuuko ihminen jotenkin iän myötä. On omituista että vaikka teoriassa mahdollisuuksia kokea asioita on aikuis iällä parempi jo pelkästään taloudellisten asioden ja liikkuvuuden kannalta, ei moni siltikään saa samanlaisia tuntemuksia enää vanhemmalla iällä kuin joskus nuorena on saanut.
Nuorena hyvin pienet asiat olivat todella hienoja. Muistan miten joskus istuimme ystävien kanssa koko kesäyön jossain grillikatoksessa ja puhuimme kaikesta. Muistan miten hienoa oli joskus skeitata ehkä yhdellä maailman väsyneimmistä "spoteista" ja ihmisiä tuli katselemaan toimintaa. Joskus muistan että joku soitti minulle alkuyöstä ja loppujen lopuksi puhelu jatkuikin aamuun asti. Aamuyöstä katselin viltin alta auringon nousua parvekkeella ja join kuumaa teetä.
Kai se on vaan hyväksyttävä että aikuisen huolet, kyynisyys ja järjellä ajattelu kaikissa asioissa tappaa hienotkin hetket. Aikuisena joutuu aina miettimään kaikessa rahapuolta. Nuorena miehenä lähtökohta oli se että rahaa ei ollut penniäkään. Ihmisiin ei enää luota samalla tavalla kuin ennen. Ihmissuhteet rajoittuvat käytännössä työyhteisöön. Uusien ystävien luonti on hankalaa koska ei enää tapaa ihmisiä kouluissa tai harrastusten parissa. Kynnys harrastusten aloittamiseen on suuri. En halua olla muiden ihmisten arvosteltavana vapaa-aikanani. Järkevästi ajatellen missään ei ole mitään järkeä. Mitään hauskaa ei pitäisi tehdä. Tämän blogin kirjoittaminen ei ole edes hauskaa mutta ei tässäkään ole mitään järkeä. Ihmiset ketkä tätä lukevat leimaavat hulluksi. Arvostelevat perkele kirjoitusten perusteella ihmisestä sen kummempia tietämättä. Itsekin leimaan itseni hulluksi kun luen näitä. Teksteistä voi todeta että tulevaisuutta minulla ei ole.
Näin eräänä yönä yövuorossa ollessani näyn joka sopivi hyvin vaikkapa musiikkivideoon. Näky oli samalla kaunis mutta toisaalta hyvin surullinen. Olisi voinut kuvitella itsensä siihen näytelmään.
Kotkan kierroksella ajoin aallon murtajaa pitkin kohti kääntöpaikkaa. Oli lumipyry ja melkoinen tuuli mereltä päin. Näin miten pieni kettu lähti pakoon kääntöpaikan roskikselta. Kettu näkyi harmaana hahmona sankan pyryn läpi. Sinne se juoksi henkensä edestä jäätä pitkin kohti tuntematonta. Edessä pelkkää jäätä. Pakoon on vain päästävä. On edessä sitten sata kilometriä jäälakeutta, laivaväylä tai railo mihin pudota. Jäin pitkäksi aikaa miettimään tuon kyseisen tapahtuman kyseenalaista kauneutta.
Usein näin iltapäivisin on aika voimaton olo. Ei kiinnosta soittaa tai lukea. Ei katsoa sarjoja tai elokuvia. Ei viitsisi mennä nukkumaan. Ei kiinnosta kuvata, eikä lähteä lenkille. Istuminenkin tympäisee mutta sen kanssa juuri ja juuri tulee toimeen.
Esimiehen esimies kysyi taannoin palaverissä että mistä muodostuu työssä jaksaminen. Kukaan ei silloin vastannut mitään. Itse näkisin niin että töissä on ollu silloin hyvä päivä kun kotiin tullessa on energinen olo. Työpäivä on ollut aktivoiva ja mielenkiintoinen. Päivän aikana on vallinnut hyvä henki työyhteisössä. Taitaa olla niin että taas ollaan hakkaamassa päätä karjalan mäntyyn. Taidan jälleen olla väärällä alalla. Kenties muutenkin kaltaiseni ihmisen ei pitäisi turvallisuuspuolen töillä enää entisestään kyynistää itseään. Jos kaupungilla liikkuessaan huomaa katsovansa ihmisiä aina sillä silmällä että mitähän pahaa tuo tekee niin ei voi mennä putkeen. Toistan jo aiemmin mainitun, minulla ei ole tulevaisuutta.
Mihinhän päättäisi tämän avautumisen taas? Ehkäpä Sentenced sitaatti on tähän loppuun paikallaan. Kappale nimeltä Broken on yksi lempikappaleitani. Sanomakin on kuin itsestäni olisivat aikanaan kirjoittaneet. Tähän on hyvä päättää.
"This path that I've chosen's a rocky one
Long, hard and frozen it has become
Each turn that I've taken on the way
has only led me back to Hell
I am dying down growing weaker now
It could seem that I'm doing fine
but I'm broken to little pieces deep inside"
-Sentenced : Broken-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti