Tänään vituttaa. Lomalla olo ei vielä vituta sentään. Oikeastaan tuntuu siltä että voisi olla lomalla ainiaan. Mikäs tässä on ollessa. Herään aamulla, juon siiderin ja katson telkkaria. Lopetan telkkarin katselun ja katson koneelta videoita tai soitan kitaraa. Saatan juoda taas siiderin. Ehkä peräti viskipaukun. Vietän nyt pitkästä aikaa sellaista elämää mitä olen kaivannut pitkään. Juon, soitan ja mietin tämän sekopäisen maailman olevaisuutta ja katoavaisuutta.
Se mikä tänään vituttaa on varmasti kaikille tuttu asia. Pienten kaupunkien vitun typerät ihmiset. Ihastuttavat Facebook "kaverini" saivat aikaan kunnon vihan jonka aion nyt sitten siirtää tähän kirjalliseksi. Taustalla soi itseoikeutetusti Hatebreed. Tästä se lähtee.
Pienien kaupunkien ihmiset ovat usein asuneet samalla kylällä koko elämänsä. Pienillä kylillä usein suuren maailman ääri-ilmiöt eivät saa samanlaista jalansijaa kuin isommilla kylillä. Tähän syynä on pienien yhteisöiden tapa sulkea ulkopuolelleen kaikki jotka vähänkin ovat erilaisia. Otetaanpas esimerkiksi seuraavanlainen tapaus :
Nuori 15-vuotias poika etsii omaa itseään. Hän tuntee että tällä hetkellä hänelle sopivin tapa ilmaista itseään on ostaa kitara ja kasvattaa pitkät hiukset. Hän alkaa lyömään mustaa takkia päälle ja kuuntelee musiikkia kotonaan. Tähän asti kaikki on mennyt ihan ok. Vanhemmat muistavat vielä oman nuoruutensa. Silloin oli se punk-juttu. Kyllä tuo ohi menee.
Vanhemmat eivät tue nuoren identiteetin kehitystä vaan pyrkivät saamaan hänet kyläyhteisön hyväksymään malliin. Poika vetää ensimmäistä kertaa kajaalia naamaan. Silloin tulee ensimmäisen kerran ongelmia. Kylällä aikuiset miehet huutelevat. Koulussa niin sanotut normaalit nuoret sulkevat hänet ulkopuolelle. Kotona isä ja äiti kertovat hommien menneen liian pitkälle. Nyt olisi ruvettava taas normaaliksi nuoreksi.
Tämä koko kirjoitus lähti liikkeelle erään työyhteisöni jäsenen kommenteista Facebookissa. Viimeinen niitti oli linkkaus uutiseen jossa kerrottiin tämän jonkun herran edustavan suomea maailman komein homo kilpailuissa. Tähän artikkeliin oli kommentoinut useita vitun juntteja jotka pitäisi pyyhkäistä maan päältä helvettiin.
Itseäni en pidä erityisen suvaitsevana enkä kyllä erityisen suvaitsemattomanakaan. Minulle on silti aivan sama onko joku homo vai ei. Lisäksi minulle on aivan sama mitä kukakin kuuntelee ja mitä kukakin pitää päällään kaupungilla. Lisäksi ihonväri on aivan samantekevää minulle. Hyvät tyypit ovat hyviä tyyppejä ovat he sitten tummia tai vaaleita, mustissaan tai ilman rihman kiertämää.. Pieniin kyliin on pesiytynyt uskomaton määrä yhteisössä hiljaisesti hyväksyttyä syrjintää. Sitä kokevat niin suomalaiset, ketkä ovat erilaisia, kuin sitten ulkomaalaiset tai seksuaalivähemmistöt. Kaikista typerintä näiltä junteilta on se että he eivät ymmärrä pitää turpaansa kiinni. Jos ei ole mitään järkevää sanottavaa niin olisivat edes hiljaa.
Kaikkialla maailmassa on ongelmia erilaisten ihmisten keskinäisessä elämisessä. Länsimainen kulttuuri on siitä erilainen että täällä yritetään tulla toimeen. Ainakin näin olettaisin ja toivoisin. Jos et voi sietää jotain niin tulisi kuitenkin antaa toisellekin mahdollisuus elää rauhassa.
Ihmiset luulevat ilmeisesti myös vaatteiden kantajan muuttuvan vaatteidensa mukana. Minulla on tästä omakohtaisia kokemuksia.
Itsekin olen aikanani hakenut omaa juttuani ja tapaa ilmaista itseäni. Oma etsikkoaikani oli aika lyhyt mutta siinä mentiinkin sitten laidasta laitaan kovaa kyytiä. Tämä aika ajoittui ammattikouluun.
Vuonna 2002 aloitin datanomi opinnot. Olin perus pienen kylän poika. Hiljaisempi tosin. Kuuntelin musiikkia melko monipuolisesti. En vielä ollut löytänyt itselleni mitään hyvää harrastustakaan oikein. Skeittasin säännöllisesti mutta enemmän hauskanpito mielellä. Vuonna 2003 olinkin sitten täysi hoppari. Tein hiphop musiikkia hetkittäin ja diggailin isoja vaatteita. 2004 totesin että tämä tie ei anna minulle mitään. Tajusin että minun tieni ei ole ilon tie vaan sen pitää olla väkivallan ja surun tie. Rupesin hevariksi. Ostin sähkökitaran ja opettelin soittamaan. Sillä tiellä ollaan edelleen.
Näiden nopeiden muutosten seurauksena hiphop-piirit ja metallipiirit sulkivat minut kaikki ulkopuolelleen. En antanut sen hirveästi häiritä koska siihen aikaan minulla oli paljon kavereita muualla. Nykyään tuo yksinäisyys nuoruus vuosina lyö sitten täydellä voimalla päähän. Ei ole ketään kelle soittaa.
Väkivallan ja surun tiellä tarkoitan sitä että soittaminen ja musiikki auttaa minua käsittelemään negatiivisia tunteita tavalla jota ei varmasti kukaan ymmärrä.
Kun riehun kotona kitaran kanssa tunnin verran niin minun ei tarvitse hakata ketään kaduilla. Lisäksi en ole toistaiseksi pistänyt itseänikään päiviltä. Olen vakaasti sitä mieltä että olisin joko vankilassa tai kuollut ilman musiikkia. Metalli on parasta mitä minulle on elämässä kohdalle tullut.
Tästä päästään sopivan aasinsillan kautta takaisin pieniin kyliin. Kuinkas monessa pienessä kylässä on avoimesti toimiva metalliskene? Aivan. Meininki on kuin norjassa 1980-luvulla kun black metallia luotiin. Maan alla saa olla ettei joudu ongelmiin junttien kanssa. Upeaa. Kyllä täältä pitää oikeesti pois päästä. Kaikkien näiden ihmisten pitäisi käydä katsomassa suurta maailmaa muutaman vuoden verran jotta tajuaisivat että on oikeasti suurempiakin ongelmia. Edes top100 listalle ei yllä nuorisokulttuurit tai vähemmistöt.
Omana tavoitteenani on aiheuttaa tällä kylällä ja firmassa jossa työskentelen mahdollisimman paljon harmaita hiuksia kaikella epänormaaliudella ja epäsovinnaisuudella. Jos eivät pysty sopeutumaan niin painukoot helvettiin.
Kylläpä vituttaakin. No tästä kun nousen niin alan riehumaan kitaran kanssa ja tunnin päästä kaikki on taas ihan ok. Ehkä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti