Kuinka kauan menee ennenkuin pato murtuu?

Alkuvuoden teemana on ollut hyvin vahvasti epäonnistuminen ja ikävät yllätykset.

Kaikenlaisia rahallisia ikäviä yllätyksiä on tullut oikealta ja vasemmalta. Lemmikkieläin on kuollut. Auto on hajalla. Lupaava autokauppa menee pieleen kun kuljetuskalusto rikkoontuu. Taloyhtiössä on meneillään jotain aivan ihmeellistä toimintaa ja tuntuu että asukkaiden tiedottaminen ei ole edes kymmenen tärkeimmän asian listalla. Kokonaisuutena koko vuosi on millä tahansa mittarilla pakkasella todella tanakasti ja vain kaksi kuukautta on kulunut. Jos samaa tahtia jatkuu niin kestääkö pää vai hajoaako se?

Suomalaiseen kansanpiirteeseen kuuluu vahvasti patoaminen. Tämä ilmenee eri tavoin naisilla ja miehillä.

Suomalainen mies ei puhu eikä putkahda. Hän kätkee sisälleen niin ilot kuin surutkin. Hän kätkee ahdistuksen ja vihan ja usein jopa rakkaudenkin. Sellaista suomalaista miestä ei olekaan kuka ei tähän syyllistyisi. Jokainen kätkee jotain näistä asioista sisälleen. Omassa porukassa saatetaan joskus humalassa vähän purnatakin mutta erityisesti surusta ja rakkaudesta ei juuri puhuta. Vain negatiivisista asioista puhutaan. Harvemmin mistään positiivisesta. Sama perusasennoituminen näkyy myös suomalaisessa johtamisessa.

Suomalainen nainen kätkee tunteensa niiltä ihmisiltä mitä ne koskettavat. Hän voi tuntea vahvaa vihaa joitain ihmisiä kohtaan ja kertoo sen avoimesti muille paitsi asianomaiselle. Naisten mielipiteen muodostamista leimaa myös ehdottomuus. Suomalainen nainen ei usein nää mitään hyvää ihmisessä tai tilanteessa joka on hänestä inhottava. Nainen myös kätkee usein rakkauden sisälleen. Usein eri syistä kuin mies. Mies ei osaa tai halua näyttää tunteitaan. Sehän tekisi miehestä heikon. Nainen taas uskoo liiallisen rakkauden ja kiintymyksen näyttämisen tekevän hänet miehelle itsestäänselvyydeksi. Tämän koen olevan ennemminkin nuorten naisten ongelma.

Itsekin olen kätkijä. Usein vituttaa niin ettei veri kierrä. Kaiken lisäksi järkevät tavat purkaa tätä taakkaa pois hartioilta ovat erittäin vähissä. Välillä on todella syvä epätoivo ja suru hartioilla kun kaikki tuntuu menevän päin helvettiä. Perinteisenä suomalaisen miehen ratkaisuna haluaisin silloin vetäytyä yksin johonkin ja olla rauhassa. Oma kätkentärikokseni liittyy lähinnä negatiivisten asioiden kätkemiseen. Jos minua vituttaa joku asia toisessa ihmisessä niin en tuo sitä esiin vaan toivon että se joskus muuttuisi. Jokainen ymmärtää että näinhän muutosta ei tapahdu. Mutta miten sanot esimerkiksi jollekin rakkaallesi että joku hänen piirteensä ottaa raskaasti päähän? Pyrin edes jollain tasolla olemaan hyvä ihminen ja ilmaisemaan harvoille tärkeille ihmisille että välitän heistä ja että he ovat minulle tärkeitä. Toivottavasti tämä tunnetila on myös välittynyt heille keitä tarkoitan. Uskon heidän tietävän.

Kysymys kuuluukin että tuleeko jossain vaiheessa raja vastaan jolloin negatiivisten asioiden virta murtaa padon? Mitä sitten tapahtuu?

Yhdysvalloissa on Ohiossa ammuskeltu koulussa tänään. Johtuuko se siitä että ampujalla ei ole ollut ketään kenelle jutella vaiko siitä että häntä on kiusattu ja hän on päättänyt kostaa? Onko hänellä mielenterveysongelmia jotka on pyritty pitkäkestoisen psykoterapian sijaan kahlitsemaan lääkehoidolla?

Uskon pelkkään lääkehoitoon perustuvat mielenterveystyön olevan todella turhauttavaa potilaille. Lääkevalmisteet usein taittavat tunteista terän molemmista päistä. Jos olet tottunut tuntemaan iloa ja surua niin yhtäkkiä et tunne kumpaakaan. Jos kaikki asiat tuntuisivat täysin samalta niin olisiko se sitten hienoa? En usko että omalle kohdalleni olisi hyvä idea yrittää lääkehoitoa jos sellaiselle joskus olisi tarvetta. Tuntemusten kahlitseminen on tietyllä tapaa ihmisyyden väliaikaista kahlitsemista. En toki väitä etteikö joillekin voisi tästä olla hyötyä ja kiistattomasti lääkkeiden ja psykoterapian yhteensovitus tuottaa tuloksia. Se vain vaatii valtavasti aikaa ja rahaa.

Suomessa on tietyiltä osin menty jopa äärimmäisyyksiin erilaisten diagnoosien ja sairauksien kanssa. Lapsille voidaan diagnosoida jos jonkinlaista mielenhäiriötä. Lapsien ongelmien kasvu selittynee sillä että vanhemmilla on yhä vähemmän aikaa kasvattaa lapsiaan. Kasvattaminen ei ole mikään sivutoimi vaan kokopäiväistä työtä. Se alkaa työpäivän jälkeen ja se pitää jaksaa. Sitten mennään lääkäriin kun lapsi alkaa oireilemaan. Lääkäri kirjoittaa sitten lapun jostain käytöshäiriöstä kun ei voi sanoa suoraan että kasvatushan tässä on jäänyt tekemättä.

Aikuisilla sen sijaan on aivan toinen tarina. Ihmiset jotka toimivat tehtävissä joissa tulee olla niin sanotusti nuhteeton ja kunnollinen tai ihmiset jotka haluavat urallaan eteenpäin eivät yksinkertaisesti voi kertoa siitä että palavat loppuun tai että tarvitsevat apua. Leimaudut heti jonkinlaiseksi sekopääksi jos hankit itsellesi apua. Taas on kahvipöydässä keskusteltavaa ja naurettavaa.

Toisessa kulmassa on sitten henkilöt jotka ovat huomanneet että pään sisäisillä diagnooseilla saa sairaslomaa niin hyvin että sitä kannattaa hyödyntää. Heidän uratoiveensa ovat jo kariutuneet ja mikään ei enää vaikuta mihinkään. Tätä kannattaa siis hyödyntää.

Jälleen kerran puhun ääripäistä. Näiden väliltä löytyy ihmisiä jotka toimivat oikein ja hankkivat apua tarpeen vaatiessa mutta eivät käytä hyväksi järjestelmää ja vie teoillaan apua pois sen todellisilta tarvitsijoilta.

Näkisin että erityisesti miesvaltaisilla aloilla tilanne on juuri se että avun hankkiminen nähdään heikkoutena ja apua hankkineet voivat heittää hyvästi niin arvostukselleen työyhteisössä kuin uratoiveilleen.

Naisvaltaisilla aloilla taas löytynee pääosin järjestelmän hyväksikäyttäjiä. Naisvaltaisten alojen urakehitys on tutkimusten mukaan huomattavasti nihkeämpää jo näin ollen avun hankkiminen jopa perusteetta ei sinällään heikennä uramahdollisuuksia millään tavalla. Lisäksi naisten suhtautuminen on hieman miehiä järkevämpää avun piiriin hakeutuneiden kohtelun suhteen. Heitä ei suoraan leimata sekopäiksi joiden kanssa ei voi työskennellä. Tähän mielikuvaan osaltaan saattaa vaikuttaa naisten kaksinaamaisuus. Kuppikunnissa voidaan teilata täysin mutta sitten mielistellään kuitenkin kasvotusten.

Naisvaltaisista aloista ei minulla omakohtaista kokemusta ole mutta kuulemieni asioiden ja kertomusten perusteella olen muodostanut tämän mielipiteen asiasta. Ja edelleen korostan että valtaosa työntekijöistä on kunnollisia ihmisiä jotka eivät hyväksikäytä järjestelmää.

Olen vuodesta 2007 työskennellyt miesvaltaisella alalla kahdessa suurikokoisessa yrityksessä. Näin ollen koen olevani kelvollinen arvioimaan miesvaltaisten alojen tilannetta kokemukseni perusteella. Tämä on tilanne ja sen kanssa on elettävä.

Näin se kirjoitus sitten alkoi padoista ja päättyi siihen että padon murtuessa siitä luetaan iltapäivälehdestä kun se olisi voitu välttää sillä että työtoverit välittäisivät toisistaan ja ymmärtäisivät että apua voi hakea ja sitä voi antaa tarvitseville ilman leimaamista.

Jokainen tarvitsee jonkun kenen kanssa tätä yhä enemmän päin helvettiä menevää maailmaa jaksaa katsella taas seuraavan päivän. Kukaan meistä ei yksin tätä sekoilua jaksa.