Tänään kirjoitan aiheesta jota ajattelin eilen illalla.
Olen vahvasti sitä mieltä että ihmisen parasta aikaa on 16 - 20 ikävuodet. Perustelen tätä seuraavalla tavalla. Kukaan ei vielä odota sinulta ihmeitä koska olet nuori ja joko opiskelet tai olet uusi työelämässä jolloin odotukset eivät päätä huimaa. Tärkeimpänä asiana pidän kuitenkin sitä että tuon ikäkauden aikana ei ole vielä kyynistynyt kaikkeen. Nuori ihminen heittäytyy kaikkeen mukaan ennakkoluulottomasti. Toisilla pysyy järki mukana ja toisilla ei mutta se on elämää. Virheistäkin saattaa oppia jotain. Kaiken lisäksi saman ikäluokan ihmiset ovat myös vielä ennakkoluulottomia.
Jossain vaiheessa huomaat että kukaan ei enää soita keskellä yötä ja pyydä lähtemään kahville huoltoasemalle. Kukaan ei soita edes huvin vuoksi. Ihmiset tuntevat että koko ajan on kiire jonnekin. Arki kuluu työssä ja työmatkalla tai opiskelupaikalla. Työpaikalla sinulta odotetaan koko ajan kolmea hyvää ja kahta kaunista. Koko ajan pitäisi tehdä enemmän samaan aikaan kun palkka pysyy samana. Rahat eivät riitä mihinkään vaikka joka päivä saat olla töissä.
Viikonloppuna teet sitten kotona kaikki asiat joita et ole ehtinyt viikolla tehdä. Siivoat, peset pyykkiä ja tiskaat. Kehität itsellesi viikonloppuihin rutiinin jonka mukaan toimit. Sillä tavallahan saat enemmän irti viikonlopusta. Huomaat tuntevasi olosi kotona aivan yhtä väsyneeksi kuin työpaikalla. Sitten onkin taas maanantai. Kylläpä viikonloppu piristikin. Aivan kuin ei olisi töistä pois ollutkaan.
Kaipaan sitä että ihmiset aikanaan olivat riittävän sekaisin ja harkitsemattomia soittaakseen keskellä yötä. Hurjimmat tulivat jopa käymään. Keskellä yötä viinalekan kanssa ilmestyvä ystävä muistuttaa lähinnä jotain elokuvakohtausta. Näinkin on joskus tapahtunut. Kaikki tuollainen rutiinista poikkeava tekee elämästä elämän. Tarkkaan ohjelmoidut rutiinit tekevät meistä koneita muistuttavia väsyneitä ihmisraatoja.
Itsekin syyllistyn rutiinien luontiin. Minun arkirutiinini on seuraava:
Aamulla kello soi. Puen päälle ja istun keittiön pöydän ääreen. Sytytän ehkä kynttilän ja juon kupin teetä. Syön jos syötävää sattuu olemaan. Noin tunnin päästä olenkin matkalla töihin. Töihin menen joko kävellen tai pyörällä. Jonain päivinä ehkä jopa autolla. Työpäivän aikana teen mitä kulloinkin päivän ohjelmaan kuuluu. Työssäni ei ole varsinaisesti mitään rutiinin omaisia toimintoja.
Työpäivän jälkeen menen kotiin. Saatan käydä kaupasta hakemassa siiderin tai pari. Kun pääsen kotiin, istun huoneeseeni ja kuuntelen musiikkia tai soitan kitaraa. Usein molempia. Tämä kestää päivästä riippuen tunnin tai kaksi. Sen jälkeen alan sitten tekemään vapaa-ajan asioita. Mitä ne sinä päivänä sitten onkin.
Tuo kaksi tuntia nollausta kulmahuoneessa on tärkeä osa päivärutiinia. On vaarallista tuoda työasiat mukanaan kotiin. Pari tuntia rakkaan harrastuksen parissa katkaisee hyvin päivän ja aloittaa vapaa-ajan.
On surullista kuulla vanhoilta kavereilta miten heillä on ruutiini koko vapaa-ajalleen. Rentouttaako oikeasti kun aina teet samoja asioita samassa järjestyksessä? Sitten kun "irrotellaan", ollaan baarissa nakit silmillä. Jäätävää.
Kaikki nuoret tyypit tahtoo kasvaa aikuisiksi että saa ostaa viinaa ja ajaa autoa. Kaikki haluaa oman asunnon ja juhlia. Jos vain lapset ja nuoret tietäisivät millaista on olla aikuinen ihan normaalina arkena, vastata koko ajan kasvaviin vaatimuksiin työssä ja köyhtyä koko ajan enemmän kaiken kallistuessa. Tuskin kukaan haluaisi kasvaa aikuiseksi.
Toivottavasti ei itse ikinä huomaa ajattelevansa että on heittänyt elämänsä hukkaan. On jättänyt tekemättä asioita joita olisi pitänyt tehdä ja tehnyt asioita jotka olisi pitänyt jättää tekemättä. Toivottavasti edes pysyn itse sopivasti sekaisin että voin lähteä yöllä kahville sadan kilometrin päähän jos siltä tuntuu. Yksin ei ole kiva tehdä asioita mutta jos se on ainoa vaihtoehto niin olkoon sitten niin.
Mihin se aika sitten katoaa? Se katoaa suorittamiseen. Suoritamme töissä ja vapaalla. Koko ajan. Emmekä edes itsemme vuoksi välttämättä. Haluamme tulla hyväksytyiksi ja että muut pitävät meitä hyvinä ihmisinä. Suorittaminen ajaa lopulta sitten väsymykseen. Pahimmillaan siihen viimeiseen lopulliseen suoritukseen. Siihen kaikista itsekkäimpään.
Nytpä jatkan sitten työpäivää. Huomenna vanhan kämpän luovutus ja sitten tavaroiden järjestelemistä uudessa kämpässä. Ajattelin kutsua ihmisiä kahville kun on muutto saatu hoidettua. Tuskimpa kukaan tulee mutta olenpahan pyytänyt. Onneksi muutto on ohi. Nyt sitten on yksi huoli vähemmän.
sunnuntai 30. tammikuuta 2011
lauantai 22. tammikuuta 2011
Lauantain aamu.
Huomenta.
Tänään on taas väsynyt meininki. Kävin eilen kävelemässä 25,7km ja nyt kinttuja kivistää sen mukaisesti. Pitäisi joskus ihan oikeasti muistaa venytellä ja muutenkin huoltaa itsensä taipaleen jälkeen. Tulee pitkä päivä kun alkaa muuttoa puuhaamaan kipeiden kinttujen kanssa.
Syy miksi nyt tuli mieleen kirjoitella blogia löytyy päivän iltalehdestä. Otsikko kuului jotenkin tyyliin "terveysjärjestöt ja kansanedustajat näreissään alkoholin mielikuvamainonnasta."
Ensinnäkin. Itse ehdin jonkin aikaa elää aikaa, jolloin tupakkaa sai mainostaa aivan kuin mitä tahansa muutakin. Lisäksi tiukkaa viinaa mainostettiin isosti. Lähipiirissä on juotu viinaa ja poltettu tupakkaa pahimmillaan hyvinkin tanakasti. Lapsena ulkona leikkiessä istuskeli usein kadunmiehiä puistoissa ja kerrostalojen pihoilla juomassa ja rymyämässä. Kaikesta tästä huolimatta en edelleenkään polta tupakkaa. Alkoholia käytän kohtuudella. Alkoholin käytön aloitin muistaakseni 16 vuoden iässä. Tarkkaan en muista mikä ikä nyt mahtoi tarkalleen olla.
Miksi tästä alkoholimainonnasta ja tupakoinnista nyt sitten on yhtäkkiä tehty valtakunnan suurimpia syntejä? Mielestäni syynä on kotien ja vanhempien vastuun väistely ja siirtäminen.
Itselleni opetettiin lapsena kotona muutama asia. Ensinnäkin että valehteleminen on väärin. Toiseksi että vanhemmilta on turha salailla mitään koska he saavat kuitenkin ennenpitkää tietää. Nämä kaksi asiaa ovat leimanneet omaa lapsuuttani erityisen paljon. Ja nämä kaksi asiaa ovat mahdollistaneet sen että kotona on keskustelujen ja joskus jopa suoranaisten yhteenottojen kautta opittu asioita.
Nyt tätä lukevat työssä käyvät perheelliset älähtävät, "mutta kun ei ole aikaa". No, äitini oli yksinhuoltaja ja teki töitä hurjasti että sai jollain tavalla rahat riittämään kaikkeen. Hänenkin aikansa oli kortilla. Hän vain käytti sen ajan mitä työstä jäi yli siihen vanhemmuuteen. Oli läsnä. Nyt vuosia myöhemmin kun lapset on maailmalla on sitten aikaa itselleen. Jos haluaa että on aikaa itselleen aina, ei tule hommata lapsia ollenkaan.
Työssäni yksityisen turvallisuusalan puolella näin keskellä yötä pitkin kaupunkia maleksivia lapsia ja nuoria. Usein heikossa hapessa ja peloissaankin. Lapsen paikka ei ole ulkona keskellä yötä. Tämän hetkisessä työssäni voin todeta että kotosalla täysin vapaasti eläneet lapset ja nuoret joiden olemista ei ole millään tavoin rajoitettu, eivät sopeudu välttämättä koskaan, tai sopeutuvat todella huonosti oikeaan maailmaan, missä jokaista asiaa mitä teet rajoitetaan jollain lailla tai asetuksella tai työnantajan käskyllä.
En voi liikaa korostaa vanhempien vastuuta jälkikasvustaan. Jokainen eläin jonka pennut seuraavat äitiä tai vanhempia, kouluttaa itse pentunsa. Ei ole mitään kouluja karhunpoikasille. Karhuemo antaa eväät elämään siinä laajuudessa mitä nyt yksittäinen karhu tarvitsee. Meillä monimutkaisemmassa yhteiskunnassa tarvitaan myös ulkoisia opettajia, mutta perusasiat ovat tulleet ja niiden pitää tulla myös jatkossa kotoa. Vanhemmilta.
Yhteenvetona. Polttakaa tupakkaa ja juokaa viinaa. Opettakaa lapsille että se ei välttämättä ole hirvittävän hyvä tapa tehdä niin. Älkää opettako lapsillenne samaa tekopyhyyttä ja ongelmien siirtämistä muilla jota itse harrastatte vauhkoamalla mokomista asioista. Meillä on paljon isompiakin ongelmia tässä maassa kuin se että siideriä saa mainostaa nuorilla, hauskaa pitävillä ja kauniilla ihmisillä. Niin kauan kun länsimainen kulttuuri havittelee ikuista nuoruutta ja kauneutta, emme tule näkemään mummoja tai pappoja siiderimainoksessa.
Olen avautunut. Nyt muuttohommiin.
Tänään on taas väsynyt meininki. Kävin eilen kävelemässä 25,7km ja nyt kinttuja kivistää sen mukaisesti. Pitäisi joskus ihan oikeasti muistaa venytellä ja muutenkin huoltaa itsensä taipaleen jälkeen. Tulee pitkä päivä kun alkaa muuttoa puuhaamaan kipeiden kinttujen kanssa.
Syy miksi nyt tuli mieleen kirjoitella blogia löytyy päivän iltalehdestä. Otsikko kuului jotenkin tyyliin "terveysjärjestöt ja kansanedustajat näreissään alkoholin mielikuvamainonnasta."
Ensinnäkin. Itse ehdin jonkin aikaa elää aikaa, jolloin tupakkaa sai mainostaa aivan kuin mitä tahansa muutakin. Lisäksi tiukkaa viinaa mainostettiin isosti. Lähipiirissä on juotu viinaa ja poltettu tupakkaa pahimmillaan hyvinkin tanakasti. Lapsena ulkona leikkiessä istuskeli usein kadunmiehiä puistoissa ja kerrostalojen pihoilla juomassa ja rymyämässä. Kaikesta tästä huolimatta en edelleenkään polta tupakkaa. Alkoholia käytän kohtuudella. Alkoholin käytön aloitin muistaakseni 16 vuoden iässä. Tarkkaan en muista mikä ikä nyt mahtoi tarkalleen olla.
Miksi tästä alkoholimainonnasta ja tupakoinnista nyt sitten on yhtäkkiä tehty valtakunnan suurimpia syntejä? Mielestäni syynä on kotien ja vanhempien vastuun väistely ja siirtäminen.
Itselleni opetettiin lapsena kotona muutama asia. Ensinnäkin että valehteleminen on väärin. Toiseksi että vanhemmilta on turha salailla mitään koska he saavat kuitenkin ennenpitkää tietää. Nämä kaksi asiaa ovat leimanneet omaa lapsuuttani erityisen paljon. Ja nämä kaksi asiaa ovat mahdollistaneet sen että kotona on keskustelujen ja joskus jopa suoranaisten yhteenottojen kautta opittu asioita.
Nyt tätä lukevat työssä käyvät perheelliset älähtävät, "mutta kun ei ole aikaa". No, äitini oli yksinhuoltaja ja teki töitä hurjasti että sai jollain tavalla rahat riittämään kaikkeen. Hänenkin aikansa oli kortilla. Hän vain käytti sen ajan mitä työstä jäi yli siihen vanhemmuuteen. Oli läsnä. Nyt vuosia myöhemmin kun lapset on maailmalla on sitten aikaa itselleen. Jos haluaa että on aikaa itselleen aina, ei tule hommata lapsia ollenkaan.
Työssäni yksityisen turvallisuusalan puolella näin keskellä yötä pitkin kaupunkia maleksivia lapsia ja nuoria. Usein heikossa hapessa ja peloissaankin. Lapsen paikka ei ole ulkona keskellä yötä. Tämän hetkisessä työssäni voin todeta että kotosalla täysin vapaasti eläneet lapset ja nuoret joiden olemista ei ole millään tavoin rajoitettu, eivät sopeudu välttämättä koskaan, tai sopeutuvat todella huonosti oikeaan maailmaan, missä jokaista asiaa mitä teet rajoitetaan jollain lailla tai asetuksella tai työnantajan käskyllä.
En voi liikaa korostaa vanhempien vastuuta jälkikasvustaan. Jokainen eläin jonka pennut seuraavat äitiä tai vanhempia, kouluttaa itse pentunsa. Ei ole mitään kouluja karhunpoikasille. Karhuemo antaa eväät elämään siinä laajuudessa mitä nyt yksittäinen karhu tarvitsee. Meillä monimutkaisemmassa yhteiskunnassa tarvitaan myös ulkoisia opettajia, mutta perusasiat ovat tulleet ja niiden pitää tulla myös jatkossa kotoa. Vanhemmilta.
Yhteenvetona. Polttakaa tupakkaa ja juokaa viinaa. Opettakaa lapsille että se ei välttämättä ole hirvittävän hyvä tapa tehdä niin. Älkää opettako lapsillenne samaa tekopyhyyttä ja ongelmien siirtämistä muilla jota itse harrastatte vauhkoamalla mokomista asioista. Meillä on paljon isompiakin ongelmia tässä maassa kuin se että siideriä saa mainostaa nuorilla, hauskaa pitävillä ja kauniilla ihmisillä. Niin kauan kun länsimainen kulttuuri havittelee ikuista nuoruutta ja kauneutta, emme tule näkemään mummoja tai pappoja siiderimainoksessa.
Olen avautunut. Nyt muuttohommiin.
tiistai 11. tammikuuta 2011
Kitarat kautta aikain.
Aika hurjaa. Kerrankin jaksan kirjoittaa jotain ihan näin jopa peräkkäisinä päivinä. Nyt voisi oikeastaan kaivaa listan esiin noista kepakoista mitä on ollut ja mitä on edelleen olemassa.
Tässä ensimmäisessä jutussa listaan ensiksi kamat mitä on ollut ja suurin piirtein aikoja milloin on vehkeet talossa vierailleet. Tämän jälkeen esittelen ensimmäisen kitarani ja minkälaisia muutoksia se on vuosien varrella kokenut.
Tavarat
Seuraavat vermeet ovat käyneet kylässä ja harvat ovat jääneet pidemmäksi aikaa:
Yamaha ERG-121 (2004)
Ibanez RG321MH (2005)
Epiphone stratoc. (2006)
Jackson JS30 RR (2007)
Jackson DK-7 COW (2008)
Jackson WRXT Warrior (2008)
Esp LTD SC-607B (2008)
Fender Telecaster (2008)
Ibanez XPT707FX (2008)
Tokai LS-75 (2009)
Gibson SG Gothic (2009)
Ibanez UV-777BK (2009)
Ibanez RG3120TW (2009)
Gibson Les Paul Custom (2009)
ESP STEF-7 (2010)
Fender Stratocaster (2010)
Paljon hyviä kitaroita ja vielä enemmän mukavia ja kuumottavia pakettiseurannan katseluita iltaisin että missä se kitara oikein on tulossa. Montaa noista kitaroista on ikäväkin. Siihen palataan sitten kunkin kitaran kohdalla erikseen kun esittelyn aika tulee.
Taustajuttua
Koska olen aina itse maksanut harrastustoimintani, sain ensimmäisen sähkökitaran melko myöhäisessä vaiheessa. Listani mukaan sain sähkökitaran ostettua 2004. Tarkempaa tietoa ei taida olla tähän hätään. Tästä alkoi aktiivisempi soittelu. Aikaisemminkin soittelin kyllä isäni vanhalla akustisella kitaralla mutta eihän se nyt tietenkään samalla tavalla vanginnut kuin sähkis.
Kuten ylläolevasta listasta näkyy, voi pienelläkin palkalla ostaa hyviä kitaroita. Olin 2007 - 2009 töissä vartiointialalla jossa palkat eivät päätä huimaa. Järkevällä elämisellä noin muuten sain kuitenkin hyvin laiteltua rahaa kitarahommiin. Ihme homma että nykyisessä työpaikassa on palkka monta kertaa parempi ja silti ei ole rahaa ostaa yhtään mitään koskaan. Masentavaa. Minulle harva asia tuottaa niin suurta mielihyvää ja iloa kuin se että saan ottaa uuden kitarani laukusta esiin ja tutkiskella sitä ja kokeilla sen ominaisuuksia. Nyt kuitenkin ensimmäiseen esittelyyn. Kyseessä siis ensimmäinen sähkökitarani.
Aloittelupaketti
Ensimmäinen sähkökitarani oli Yamaha ERG-121. Rungosta ei ole mitään hajua mutta ainakin mikrofonit ovat näin jälkeenpäin kuunnellen todella surkeat. Yleensäkin hardwaren taso oli ja on edelleen melko synkkää. Kitaran mukana tuli pieni Yamahan vahvistin jolla sitten ensivaiheessa soittelin. Säröä ei tietenkään nuoren metallimiehen mielestä saanut tarpeeksi tästä laatikosta irti. Myöhemmin löytyi kirpputorilta joku vanha, muistaakseni Vantage merkkinen, vahvistin jonka yhdistämällä Yamahaan sain riittävästi runtua irti laitteista. Tällaisella setillä soittelin aina vuoden 2005 loppuun asti. Jossain vaiheessa kitara sai kanteensa Turbonegro tarran joka on siinä kivasti kuluneena vieläkin.
Ibanezin hankinnan myötä 2005 lopulla jäi "Erggi" hieman tarpeettomaksi. En kuitenkaan sitä hävittänyt minnekään. Se makoili nurkissa varusmiespalvelukseni ajan 2006 tammikuusta 2007 tammikuuhun ja sen jälkeen muutti mukanani Helsinkiin. Sielläkään en vielä kitaraan sen suuremmin koskenut. Olihan minulla nyt ensimmäistä kertaa elämässäni mahdollisuus ostella muita kitaroita.
Vuonna 2009 kun muutin Helsingistä seuraavaan kylään, sai Erggi lähteä jälleen mukaan. Vielä noin vuoden ajan kitara sai olla niine hyvineen.
Muistaakseni 2010 kesällä viimeinkin kaivoin vanhan kunnon sotavasaran esiin vaatehuoneen nurkasta. Maalasin headstockin automaalilla punaiseksi ja tein punaiset inlayt samaisella automaalilla. Toisin sanoen maalarin teippiä muihin väleihin ja muutamaan väliin punaista maalia koko otelaudan leveydeltä. Lisäksi mikkien kehykset saivat punaisen värin pintaansa. Tallan blokkasin tunkemalla tyhjän teippirullan tallan ja rungon väliin.
Otin kitarasta alkuperäisen huonon elektroniikan pois ja laitoin tilalle Seymour Duncan Invader mikrofonin ja volumepotikan. Potikka oli tyyppiä pull jolloin sain puolitettua mikrofonin. Ei kyllähään noin kuuman mikrofonin kanssa vaikuttanut sointiin juuri mitenkään.
Näin sain rakenneltua itselleni punk-kitaran. Ergillä tuli soiteltua aika ajoin hyvinkin paljon. Samalla kun Les Paul Custom odotteli vuoroaan vieressä.
Näin ajan tuomalla tietämyksellä voisin todeta että kitarassa on kohtalaisen hyvät puut. Invader toi tullessaan todella hullun sustainin ja punkrockiin sopivan väkivaltaisen ja tiukan, keskiääni voittoisen, saundin.
Tällä hetkellä kitara pötköttää vaatehuoneessa jälleen kerran. Kitaran nauhat alkavat olemaan uusimista vailla ja köyhällä miehellä ei ole varaa ostaa mikrofoneja lisää joten Erggi sai luovuttaa Invaderin Ibaneziin. Luulenpa että harjoitusmielessä jossain vaiheessa vaihdan nauhat Erggiin ja sen jälkeen herätän sen taas eloon.
Mainittakoon vielä että valtaosa kappaleista mitä aikanaan itse sain aikaiseksi äänitellä kotona, on soiteltu tällä kitaralla. Nyt on pitkän aikaa ollut todella paha "writers block", enkä ole saanut mitään aikaiseksi. Toivottavasti saisi orkesteria kasaan josko se avaisi taas luovuuden padot.
Seuraavaksi esittelyvuorossa onkin toinen pitkäaikainen matkakumppani, Ibanez RG321MH. Siitä pitäisi olla enemmän kerrottavaakin koska se on ollut monessa mukana ja käynyt läpi muutaman muodon muutoksenkin.
Tästä blogista ei taida saada kukaan irti mitään järkevää mutta eipä sillä väliä. Mukava kirjoitella ja muistella mitä näiden kepakoiden kanssa on tullut touhuttua.
Kiitos ja anteeksi.
Tässä ensimmäisessä jutussa listaan ensiksi kamat mitä on ollut ja suurin piirtein aikoja milloin on vehkeet talossa vierailleet. Tämän jälkeen esittelen ensimmäisen kitarani ja minkälaisia muutoksia se on vuosien varrella kokenut.
Tavarat
Seuraavat vermeet ovat käyneet kylässä ja harvat ovat jääneet pidemmäksi aikaa:
Yamaha ERG-121 (2004)
Ibanez RG321MH (2005)
Epiphone stratoc. (2006)
Jackson JS30 RR (2007)
Jackson DK-7 COW (2008)
Jackson WRXT Warrior (2008)
Esp LTD SC-607B (2008)
Fender Telecaster (2008)
Ibanez XPT707FX (2008)
Tokai LS-75 (2009)
Gibson SG Gothic (2009)
Ibanez UV-777BK (2009)
Ibanez RG3120TW (2009)
Gibson Les Paul Custom (2009)
ESP STEF-7 (2010)
Fender Stratocaster (2010)
Paljon hyviä kitaroita ja vielä enemmän mukavia ja kuumottavia pakettiseurannan katseluita iltaisin että missä se kitara oikein on tulossa. Montaa noista kitaroista on ikäväkin. Siihen palataan sitten kunkin kitaran kohdalla erikseen kun esittelyn aika tulee.
Taustajuttua
Koska olen aina itse maksanut harrastustoimintani, sain ensimmäisen sähkökitaran melko myöhäisessä vaiheessa. Listani mukaan sain sähkökitaran ostettua 2004. Tarkempaa tietoa ei taida olla tähän hätään. Tästä alkoi aktiivisempi soittelu. Aikaisemminkin soittelin kyllä isäni vanhalla akustisella kitaralla mutta eihän se nyt tietenkään samalla tavalla vanginnut kuin sähkis.
Kuten ylläolevasta listasta näkyy, voi pienelläkin palkalla ostaa hyviä kitaroita. Olin 2007 - 2009 töissä vartiointialalla jossa palkat eivät päätä huimaa. Järkevällä elämisellä noin muuten sain kuitenkin hyvin laiteltua rahaa kitarahommiin. Ihme homma että nykyisessä työpaikassa on palkka monta kertaa parempi ja silti ei ole rahaa ostaa yhtään mitään koskaan. Masentavaa. Minulle harva asia tuottaa niin suurta mielihyvää ja iloa kuin se että saan ottaa uuden kitarani laukusta esiin ja tutkiskella sitä ja kokeilla sen ominaisuuksia. Nyt kuitenkin ensimmäiseen esittelyyn. Kyseessä siis ensimmäinen sähkökitarani.
Aloittelupaketti
 |
| ERG-121 "Erggi" vuonna 2008? |
Ibanezin hankinnan myötä 2005 lopulla jäi "Erggi" hieman tarpeettomaksi. En kuitenkaan sitä hävittänyt minnekään. Se makoili nurkissa varusmiespalvelukseni ajan 2006 tammikuusta 2007 tammikuuhun ja sen jälkeen muutti mukanani Helsinkiin. Sielläkään en vielä kitaraan sen suuremmin koskenut. Olihan minulla nyt ensimmäistä kertaa elämässäni mahdollisuus ostella muita kitaroita.
Vuonna 2009 kun muutin Helsingistä seuraavaan kylään, sai Erggi lähteä jälleen mukaan. Vielä noin vuoden ajan kitara sai olla niine hyvineen.
Muistaakseni 2010 kesällä viimeinkin kaivoin vanhan kunnon sotavasaran esiin vaatehuoneen nurkasta. Maalasin headstockin automaalilla punaiseksi ja tein punaiset inlayt samaisella automaalilla. Toisin sanoen maalarin teippiä muihin väleihin ja muutamaan väliin punaista maalia koko otelaudan leveydeltä. Lisäksi mikkien kehykset saivat punaisen värin pintaansa. Tallan blokkasin tunkemalla tyhjän teippirullan tallan ja rungon väliin.
Otin kitarasta alkuperäisen huonon elektroniikan pois ja laitoin tilalle Seymour Duncan Invader mikrofonin ja volumepotikan. Potikka oli tyyppiä pull jolloin sain puolitettua mikrofonin. Ei kyllähään noin kuuman mikrofonin kanssa vaikuttanut sointiin juuri mitenkään.
 |
| Tällä päivämäärällä otettu kuva Ergistä. |
Näin ajan tuomalla tietämyksellä voisin todeta että kitarassa on kohtalaisen hyvät puut. Invader toi tullessaan todella hullun sustainin ja punkrockiin sopivan väkivaltaisen ja tiukan, keskiääni voittoisen, saundin.
Tällä hetkellä kitara pötköttää vaatehuoneessa jälleen kerran. Kitaran nauhat alkavat olemaan uusimista vailla ja köyhällä miehellä ei ole varaa ostaa mikrofoneja lisää joten Erggi sai luovuttaa Invaderin Ibaneziin. Luulenpa että harjoitusmielessä jossain vaiheessa vaihdan nauhat Erggiin ja sen jälkeen herätän sen taas eloon.
Mainittakoon vielä että valtaosa kappaleista mitä aikanaan itse sain aikaiseksi äänitellä kotona, on soiteltu tällä kitaralla. Nyt on pitkän aikaa ollut todella paha "writers block", enkä ole saanut mitään aikaiseksi. Toivottavasti saisi orkesteria kasaan josko se avaisi taas luovuuden padot.
Seuraavaksi esittelyvuorossa onkin toinen pitkäaikainen matkakumppani, Ibanez RG321MH. Siitä pitäisi olla enemmän kerrottavaakin koska se on ollut monessa mukana ja käynyt läpi muutaman muodon muutoksenkin.
Tästä blogista ei taida saada kukaan irti mitään järkevää mutta eipä sillä väliä. Mukava kirjoitella ja muistella mitä näiden kepakoiden kanssa on tullut touhuttua.
Kiitos ja anteeksi.
maanantai 10. tammikuuta 2011
Onko pakko jos ei halua?
Välillä kokeilen kirjoitella ihan suomen kielellä.
Miten vähän voi työnteko ihmistä kiinnostaa? Voin kertoa että erittäin vähän.
Tänään on erityisen vaikea päivä olla töissä. Kiinnostus on aivan jossain toisaalla. Muuttohommat pyörii mielessä. Haluais uutta kitaraa ja bändiä. Paljon kaikenlaista. Työt vaan ei kiinnosta pätkääkään.
Viime aikoina on vieläpä vituttanut armottomasti tulla töihin. Tuntee melkeinpä uupuvansa kun vituttaa niin paljon. Kaipa se ajan kanssa laantuu. Viime vuosi tuli vietettyä kursseja kiertäen ja se oli kyllä mukavaa. Kotoa joutui olemaan aika paljon pois mutta kotiasioiden ollessa kunnossa ei sekään tuntunut niin pahalta kuin olisi voinut. Tapasin paljon nuoria saman alan ihmisiä ja aika ajoin oli jopa ihan hauskaa. Nyt sitten paluu arkeen ja vanhojen ukkojen keskuuteen ei tunnu hirveän kivalta.
Tekisi valtavasti mieli uutta kitaraa. Jotain sellaista mitä ei muilla ole. GCB muistaakseni oli firman nimi joka rakensi Matt Skiballe signaturekitaran takavuosina. Siinä oli vahvasti punkrock henkeä. Musta runko, punainen pleksi ja kromipintainen Dimarzio PAF tallassa. Yksi volume. Jotain tuon tapaista haluaisin itsekin.
Ruokankaan sivuilla on valitettavasti mahdollista suunnitella oma unelma keppi perusmallin ympärille ja katsoa siitä hinta arvio.
http://www.ruokangas.com/wp/?opt=04b10-1-10010200-101000004-1-1020000-100-1-100-1000301010000020000
Tuossa linkki luomukseeni.3470e on hinta arvio. Jos olisi rahaa niin tilaisin välittömästi. Olen myös ikävöinyt pois vaihtamaani Gibson Les Paul Customia. Kyllä sitä ihminen hetken mielijohteesta tekee ihmeellisiä asioita.
Menee uhkaavasti kitaroista jauhamiseksi tämä kirjoitus. Eipä oikeastaan muuta isompaa kiinnostusta kyllä olekaan kuin kitarat. Ja soittaminen tietysti. Vielä kun jonain päivänä saisi soittaa raikasta punkkia pop maustein.
Paramore on kolahtanut muuten kovaa jostain syystä. Mikä on vähintäänkin outoa. Biiseissä on hyviä koukkuja vaikka aika perushuttua muuten ovatkin. Niitä olen opetellut soittelemaan. Kerrankin jopa tuli kiinnitettyä huomiota vähän saundi asioihinkin. Panin merkille että Gibsonin mahonkirunko ei ole paras mahdollinen bändin biiseihin. Soittelen siis Paramoret stratocasterilla niinkuin tekee em. bändin kitaristitkin. Joskus ovat tosin ilmeisesti Les Pauliakin käyttäneet.
Pari kitaraa kun saisin niin en ostaisi enää lisää. Tai ainakaan mitään kalliimpia.
Gibson Les Paul '57 V.O.S. goldtop. Varmasti mahtava kitara. Matt Skiba soittelee vastaavalla vehkeellä. Tyylikäs ja perinteinen kitara.
Ruokangas custom tuossa ylempänä. Olisi kyllä juuri mun tyylinen punkrock kitara. Sopivassa suhteessa perinteitä ja sellaista yksinkertaisuutta ja punkkia. Less is more meininkiä mutta kuitenkin todella kaunis kitara.
Gibson Les Paul Custom. Niin paljon harmittaa että vaihdoin customini pois että pakko sellainen on joskus saada takaisin. Jos jostain saisi vanhan Silver Burstin niin olisin enemmän kuin tyytyväinen. Niissä on joku maaliongelma jonka takia ne vihertyvät ikääntyessään. Tästä johtuen niistä on tullut melko arvokkaita ja harvinaisia. Tällainenkin löytyy Skibalta.
Fender Telecaster custom '74? olikohan se '74? No kuitenkin. Tele kahdella wide range humbuckerilla. Jos saisi jostain aidon ja alkuperäisen kitaran niin olisihan se hienoa. Kyllä tosin kuulemma ovat reissue meksikolaisetkin hyviä vehkeitä.
Vahvistin puolella ei oikeastaan ole mitään mitä tarvitsisin tai haluaisin tällä hetkellä. Ehkä Orangen kaapit voisi hoitaa jossain vaiheessa. Mesan wanha quad preamp on mahtava vahvistin antaen kaikki saundit mitä tarvitsen. Siitä irtoaa pikkurosot, kauniit cleanit ja pirulliset metallimurinat. Täydellinen omaan käyttöön. Vielä kun saisi jostain toimivan jalkakytkimen.
Kuten huomaatte tämä alkaa samantien lähtemään lapasesta ja taipumaan vahvasti kitarahommien puolelle. Voisi oikeastaan seuraavassa postauksessa muistella vähän vanhoja kitaroita ja minkä takia ne tuli ostettua ja minkä takia myytyä tai vaihdettua. Kitaroita on käsien kautta kulkenut melko paljon siihen nähden että vasta parina viime vuonna on ollut rahaa puuhastella niiden parissa.
Palataanpa siihen asiaan vaikkapa huomenna. Jos vain ehdin/jaksan kirjoittaa.
Miten vähän voi työnteko ihmistä kiinnostaa? Voin kertoa että erittäin vähän.
Tänään on erityisen vaikea päivä olla töissä. Kiinnostus on aivan jossain toisaalla. Muuttohommat pyörii mielessä. Haluais uutta kitaraa ja bändiä. Paljon kaikenlaista. Työt vaan ei kiinnosta pätkääkään.
Viime aikoina on vieläpä vituttanut armottomasti tulla töihin. Tuntee melkeinpä uupuvansa kun vituttaa niin paljon. Kaipa se ajan kanssa laantuu. Viime vuosi tuli vietettyä kursseja kiertäen ja se oli kyllä mukavaa. Kotoa joutui olemaan aika paljon pois mutta kotiasioiden ollessa kunnossa ei sekään tuntunut niin pahalta kuin olisi voinut. Tapasin paljon nuoria saman alan ihmisiä ja aika ajoin oli jopa ihan hauskaa. Nyt sitten paluu arkeen ja vanhojen ukkojen keskuuteen ei tunnu hirveän kivalta.
Tekisi valtavasti mieli uutta kitaraa. Jotain sellaista mitä ei muilla ole. GCB muistaakseni oli firman nimi joka rakensi Matt Skiballe signaturekitaran takavuosina. Siinä oli vahvasti punkrock henkeä. Musta runko, punainen pleksi ja kromipintainen Dimarzio PAF tallassa. Yksi volume. Jotain tuon tapaista haluaisin itsekin.
Ruokankaan sivuilla on valitettavasti mahdollista suunnitella oma unelma keppi perusmallin ympärille ja katsoa siitä hinta arvio.
http://www.ruokangas.com/wp/?opt=04b10-1-10010200-101000004-1-1020000-100-1-100-1000301010000020000
Tuossa linkki luomukseeni.3470e on hinta arvio. Jos olisi rahaa niin tilaisin välittömästi. Olen myös ikävöinyt pois vaihtamaani Gibson Les Paul Customia. Kyllä sitä ihminen hetken mielijohteesta tekee ihmeellisiä asioita.
Menee uhkaavasti kitaroista jauhamiseksi tämä kirjoitus. Eipä oikeastaan muuta isompaa kiinnostusta kyllä olekaan kuin kitarat. Ja soittaminen tietysti. Vielä kun jonain päivänä saisi soittaa raikasta punkkia pop maustein.
Paramore on kolahtanut muuten kovaa jostain syystä. Mikä on vähintäänkin outoa. Biiseissä on hyviä koukkuja vaikka aika perushuttua muuten ovatkin. Niitä olen opetellut soittelemaan. Kerrankin jopa tuli kiinnitettyä huomiota vähän saundi asioihinkin. Panin merkille että Gibsonin mahonkirunko ei ole paras mahdollinen bändin biiseihin. Soittelen siis Paramoret stratocasterilla niinkuin tekee em. bändin kitaristitkin. Joskus ovat tosin ilmeisesti Les Pauliakin käyttäneet.
Pari kitaraa kun saisin niin en ostaisi enää lisää. Tai ainakaan mitään kalliimpia.
Gibson Les Paul '57 V.O.S. goldtop. Varmasti mahtava kitara. Matt Skiba soittelee vastaavalla vehkeellä. Tyylikäs ja perinteinen kitara.
Ruokangas custom tuossa ylempänä. Olisi kyllä juuri mun tyylinen punkrock kitara. Sopivassa suhteessa perinteitä ja sellaista yksinkertaisuutta ja punkkia. Less is more meininkiä mutta kuitenkin todella kaunis kitara.
Gibson Les Paul Custom. Niin paljon harmittaa että vaihdoin customini pois että pakko sellainen on joskus saada takaisin. Jos jostain saisi vanhan Silver Burstin niin olisin enemmän kuin tyytyväinen. Niissä on joku maaliongelma jonka takia ne vihertyvät ikääntyessään. Tästä johtuen niistä on tullut melko arvokkaita ja harvinaisia. Tällainenkin löytyy Skibalta.
Fender Telecaster custom '74? olikohan se '74? No kuitenkin. Tele kahdella wide range humbuckerilla. Jos saisi jostain aidon ja alkuperäisen kitaran niin olisihan se hienoa. Kyllä tosin kuulemma ovat reissue meksikolaisetkin hyviä vehkeitä.
Vahvistin puolella ei oikeastaan ole mitään mitä tarvitsisin tai haluaisin tällä hetkellä. Ehkä Orangen kaapit voisi hoitaa jossain vaiheessa. Mesan wanha quad preamp on mahtava vahvistin antaen kaikki saundit mitä tarvitsen. Siitä irtoaa pikkurosot, kauniit cleanit ja pirulliset metallimurinat. Täydellinen omaan käyttöön. Vielä kun saisi jostain toimivan jalkakytkimen.
Kuten huomaatte tämä alkaa samantien lähtemään lapasesta ja taipumaan vahvasti kitarahommien puolelle. Voisi oikeastaan seuraavassa postauksessa muistella vähän vanhoja kitaroita ja minkä takia ne tuli ostettua ja minkä takia myytyä tai vaihdettua. Kitaroita on käsien kautta kulkenut melko paljon siihen nähden että vasta parina viime vuonna on ollut rahaa puuhastella niiden parissa.
Palataanpa siihen asiaan vaikkapa huomenna. Jos vain ehdin/jaksan kirjoittaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)